Miten päädyit järkkäämään keikkoja ja milloin? Missä niitä järkättiin, millaisia bändejä soitti, oliko skenesegregaatiota? Soiko Oulu-soundi, erikoismusa ja hoosee samoilla keikoilla?
No ihan alunperin päädyin järkkäilemään niitä oikeastaan opintojen ansiosta. Syksyllä -83 muutin Ouluun kieliä lukemaan, ja heti kun meille uusille kerrottiin, että opiskelijoilla on oikeus järjestää tapahtumia ylioppilaskunnan ravintolassa Rauhalassa, pääni yläpuolelle syttyi punainen lamppu ja naamalle levisi pahaenteinen virne…
Kaupungin ekoihin hc-iltamiin sain sitten Terveet Kädet, Kuoleman ja Aivoproteesin pohjoisempaa, sekä Tuira-skeneä edustamaan Raadon. Heti ekalla keikalla meinasi tulla jo vähän liiankin erikoismusaa, kun olin baarissa mennyt lupaamaan setin myös Après Demainin “kohtalokkaalle tyylipopille” – mutta onneksi ne ehtivät hajota ennen keikkaa, ja lupasivat paikkaajiksi osittain samojen soittajien uuden hämärän projektin nimeltä Kansanturvamusiikkikomissio, josta kukaan ei tiennyt etukäteen mitään.
Tämä sattuma osoittautuikin sit hyvin merkittäväksi omassa elämässäni, sillä KTMK rynni saman tien uudeksi suosikkibändikseni, sain suositeltua sen Oulussa toimineelle Barabbas Recordsille, ja myöhemmin perustettua kahden KTMK-jäsenen kanssa Bad Vugumin, josta muodostui elämäntyöni.
Keikka oli muutenkin huikea menestys. Rauhala pullisteli väkeä, ja väki oli niin hurmiossa, että TK ei olisi voinut edes soittaa, ellei meistä järjestysmiehistä olisi tehty ihmisturvaketjua lavan eteen. Siisti opiskelijaravintola ei ollut muutenkaan tottunut semmoiseen riehuntaan ja maailmanlopunmeininkiin, ja seuraavan Ylioppilaslehden etusivu olikin omistettu skandaalireportaasille tapahtumasta.
Takahuonekin oli kuulemma laitettu uuteen uskoon, ja siellä oli mm. hajoitettu Rauhalassa treenanneen kamariorkesterin sello. Jonka meikäläinen sit maksoi vähäisistä opintolainapennosista, kun kukaan bändeistä ei yllättäen ollut nähnyt, ketkä sellon oikeasti olivat rikkoneet.
Mut joo, vaikka hc-menolle oli selkeästi sosiaalista tilausta, tapahtumia oli silti todella harvoin, pari-kolme per vuosi, sillä livemusapaikkoja oli muutenkin todella vähän, eikä niihin voinut muutenkaan räkäpunkkia tuoda. Saattoi jopa olla, että vuoden -84 ainoat toiset pippalot pidettiin niinkin järjettömässä paikassa kuin Oulunsuun Pirtillä. Kiurun Arto sinne järkkäsi mm. TK:n ja Kaaoksen, ilmeisesti kuitenkin lähinnä siksi että saisi omalle Cure/Banshees- tyylin bändilleen keikan, heh.
Itsekin sain järkättyä niitä vain yhden keikan vuositahtia. Seuraavana vuonna Rauhalassa KTMK oli näköjään noussut julisteessakin TK:n ohi pääesiintyjäksi. Lisäksi mukana oli WDM, Raadon jatke eli Kaikki Pois, ja kiintiöerikoismusaedustajana One-Sided Trials, Tornion oma Joy Division, jossa soitti mm. TK-Tilli ja Kemppais-Heikki (joka myöhemmin perusti Yleisradioon Ilmestyskirja-ohjelman).
Vuonna -86 olivat Ylioppilasteatterin aktiivit “vallanneet” Leipätehtaan, jonka 7-8 bändin iltamista tulikin Kaulasen Penalta ansiokas selvitys jo viime Hässäkkäpäivälehdessä. Sielläkin hardcoren seassa soitti siis sopivasti muuta nousevaa Oulu-soundia: Faff-Bey, (J.A.Mäen) Ei!Ei, ja EBPSATRFM debykeikallaan.
Leipätehtaan keikka liittyi tiiviisti Turun Palon kiertävään hardcore- valokuvanäyttelyyn, joka me kasattiin Rauhalan sivuhuoneeseen. Seinälle ripustetuille spreiatuille lakanoille kiinnitettiin mahdollisimman karkeasti ja epätaidenäyttelymäisesti sekä taiteellisesti korkealaatuisia valokuvia (ainakin JP Inkiseltä, paljon niitä samoja, joita viimeksi nähtiin Liken hc-kirjassa) että ihan sekalaisia pokkarifotoja kännisistä punkkareista. Sellaistakaan ei ollut Oulussa aiemmin nähty, joten kyllä sitä ihan taidenäyttelynä joissain lehdissä kohdeltiin. Ja vieraskirjaan saatiin paljon “vittu mitä paskaa” -kommentteja valokuvataiteen asiantuntijoilta.
Vuoteen -87 mennessä Leipätehtaan ylioppilasteatterilaisilta tosin ehti karista enin vastakulttuuri-idealismi jo pois. Olin nimittäin sopinut sinne tukikonsertin Jumalan Teatterin paskanheittosakkorahaston hyväksi – mutta ylin johto ei halunnutkaan tukea Kirkkopeltoa, Halosta & kumppaneita ja lopuksi kielsi tilojensa käytön niin moraalittomaan tarkoitukseen.
Onneksi moisesta sensuroinnista saatiin vain lisää julkisuutta arvokkaalle asialle iltapäivälehtiä myöten, ja uusi keikkapaikka järjestyi Rauhalaan. Radiopuhelimet, Faff-Bey ja Irstas kantoivat kortensa ja keikkaliksansa kekoon, mutta musiikkitoimittajien Jussi Rekisen ja Antti Ervastin Redrum Bop säikähti kohua ja perui esiintymisensä sillä verukkeella, ettei vakavasti otettavan poprockbändin maine kestäisi negatiivista julkisuutta. Sen sijaan toinen poprockbändi Alice In Wasteland reissasi omalla kustannuksellaan Jyväskylästä asti tukemaan jaloa asiaa.
Kävikö ulkomaalaisia, ja jos niin miten ne tänne eksyivät?
Pienempiä ulkomaalaisia ei käynyt näillä leveysasteilla juuri koskaan. Kenties jopa ainoa poikkeus oli Instigators, joille järkkäsin WDM:n poikain apuna Leipätehdaalle yhden keikan. Pahus kun ei ole julistetta säilynyt, niin en muista edes keitä muita siellä soitti. Mistä veto että Pena muistaisi!
Sitten olivatkin hellyyttävät oppivuodet jo takana, ja perustimma Bad Vugumin, jolle oli levyjen suoltamisen ohessa luonnollista järjestää paljon useammin myös livekeikkoja, useimmiten juuri omille bändeille ja levynjulkarijuhliksi. Samalla lämppäreiksi oli kätevää kutsua muita nousevia bändejä tsekattavaksi ikään kuin demomielessä. Vuosina 1988-91 näitä järkkäiltiin Rauhalan lisäksi Café Adamissa (myöhemmältä nimeltään Foxia yms.). Tällaisia extrabändejä oli mm. Jimi Tenor And His Shamans – siis silloin öljytynnyreidenkolistelu/
industrial- aikoinaan – Damage, Worms, Maple Cross, Dicktator, Flounder. Ja aivan: kuten nimistä voi aavistaa, hc:n puolelta ei meinattu enää millään löytää tarpeeksi mielenkiintoisia yrittäjiä. Paitsi TK:lle sentään saatiin yhä keikkoja lähes joka vuosi.
Näille vuosille sattuu todennäköinen yleisöennätyskin, kun eräänä jouluaaton aattona täytettiin koko Adam Huutajien, Radiopuhelimien ja Faff-Beyn voimalla. 500-600 lipunostajaa oli kyl harvinaista herkkua Oulussa.
Ysärin alussa saatiin sit potkut Rauhalasta, kun virkaintoinen kulttuurisihteeri halusi poistaa liveohjelmistosta musiikin, joka ei sopinut Rauhalan vakavampaan imagoon. Onneksi kaupunkiin oli perustettu uusi nuorekas paikka nimeltä 45 Special – joka vieläpä suostui yllättäen antamaan Vugumille vapaat kädet kaikennäköistä mökäilyä varten. Siellä päästiin sit toteuttamaan itseämme ja kouluttamaan kaupungin musiikkimakua 5-6 vuoden ajan ja useiden kymmenien keikkojen verran. Oman tallin aktien lisäksi Oulun aktivoitunutta menoa pääsivät maistamaan mm. Psychoplasma, HC Andersen, Funcunt (sis. tuleva Ovalki-heebo), Limator, Passio – ja Mojo Zombies, siis tämä erinomainen “Oulun Dr.Feelgood”, jonka buukkaamisella haluttiin jo vuonna -93 muistuttaa omaa vugum-yleisöä siitä että hyvää musaa voi löytyä altsumetelin ulkopuoleltakin.
Vuoden -97 lopulla järkättiin vielä Vugumin kymmenvuotiskekkerit kahtena iltana (Wanhassa Wernerissä), mutta muuten alkoi into jo vähän hiipua; suuri osa Oulun muista keikoista alkoi olla pelkkää metallia, ja meiltä alkoi yleisö vähetä. Jollain viikonloppukeikalla sattoi olla enää 50-60 maksanutta, mikä pisti jo Nelivitosenkin haikailemaan enemmän metallin perään. Lisäksi kaupunkiin muutti Pieksämäeltä uutta innokasta Läsnärock- porukkaa, joka järjesti sopivasti kerran-pari vuodessa sopivasti sellaisia iltamia, joihin meidänkin bändit pääsivät soittamaan …eli pääsimme vihdoin itse istahtamaan ja nauttimaan muiden duunista, aah. Helpotuksesta saattoi huoahtaa mm. silloin, kun toimme uuden ruotsalaiskiinnityksemme Johannes Nilssonin eli The Ray Pacino Ensemblen Läsnärockin kustannuksella Ouluun asti – ja keikka oli ihan katastrofaalista hoipertelua ja känniörinää. Hävetti niin paljon, että palautin järjestäjille puolet takuuliksasta kysymättä edes bändin mielipidettä, haha.
Pari vuotta sitä yksipuolistunutta metallikaupunkia jaksoin, ja sitten oli aika repäistä ja muuttaa Helsinkiin. Ja aloittaa kaikki keikkajärkkäilyt ja levynsuoltamiset uudestaan.
Oulun puolesta on kyl lämmittänyt 2000-luvun puolivälistä lähtien seurata täältä kauempaakin nykypolven aktivoitumista myös punk- ja mökäpuolella. Hässäkkäpäivien meininki ja menestys laadusta tinkimättä näppäilee kyl jotain kieliä meikän mustan oululaissielun rippeissä.
Kohokohdat/pahimmat mahalaskut?
No just keikkapuolella ei oikeastaan edes voi puhua mistään mahalaskuista, koska ikinä ei luvattu takuina millekään bändeille muuta kuin matkakulut. Toki kaikki voitotkin sit jaettiin aina illan bändien kesken – ja monesti kohokohtia olikin sellaiset yleisömenestykset, joiden jälkeen voitiin antaa bändeille esim tuplasti enemmän kuin oli kaavailtu.
Yleisömielessä huippuna voikin muistella tuota mainittua Adamin jouluspektaakkelia, mutta myös useat oululaisten tajuntojen räjäytykset uusien bändien Oulu-debyyteillä hykerrytti monesti. Voikohan sitä nykyään kuvitellakaan, miten jopa mökäkaupungissa leuat loksahtelivat, kun laihojen sukkasillaan soittavien teinipoikien Sweetheart esittäytyi ensimmäisen kerran Numerobaarissa? Tai kun yhden omakustannesinglen julkaisseet Circle ja Deep Turtle tulivat yhdessä näyttämään mistä kana Porissa kusee? Erityisellä lämmöllä muistelen myös sitä, kun v. -95 IKBAL-kokiksen julkkareihin sain isolla vaivalla houkuteltua TK:n alkuperäisen kokoonpanon reunion-kiertueelle 13 vuoden tauon jälkeen – ja homma kuulosti vielä paljon upeammalta kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Järkkäät tällä hetkellä keikkoja Helsingissä Libertessä, mitkä asiat ovat muuttuneet Oulun aikoihin verrattuna ja mitkä pysyneet samana?
Eeh, no sehän oli tyystin erilaista jo lähtökohdiltaan: Liberteestä sai jopa palkkaa, ja keikkaa piti suoltaa joka viikolle viideksi illaksi, vaikka tarjolla ei ollut tarpeeksi paljon laadukkaita bändejä. Kaiken lisäksi sekin ehti jo loppua lyhyeen, kun huomasin miten talon rahastovastaava yritti jättää laittomasti neljänneksen mun palkoista maksamatta – ja heti perään omistaja ilmoittikin, ettei niillä ole enää varaa maksaa ulkopuoliselle, kun mun buukkaamilla keikoilla kävi muutenkin niin vähän väkeä, hahhah.
Eipä silti, koko livetouhu on ajautunut tänä keväänä Helsingissä muutenkin melkoiseen kriisiin. Livemestoja on älyttömän paljon, ja yleisö on vähentynyt kaikkialla. Jopa punkkokeilut Liberteessä enimmäkseen epäonnistuivat, kun Lepiksen keikkoihin tottunut kalliolaisyleisö ei kokenutkaan siistimmän ja piirun verran kalliimman klubin henkeä omakseen – tai jaksanutkaan kävellä neljää ylimääräistä korttelia uuteen paikkaan.
Vaan oireellista sellainen meno on koko kaupungin kannalta. Talot eivät pian uskalla tehdä mitään, kun joku Magyar Possenkin kalliilla myyty paluukeikka keskustan trendiklubille vetää vain 50 maksanutta… Something’s gonna break soon.
