Muutit Ouluun 1994, missä vietit lapsuuttasi ja nuoruuttasi siihen asti?

- Oon alun perin 100 kilometrin päästä Oulaisista, Oulun eteläpuolelta. Noin 9000 asukasta oli siihen aikaan jos sitäkään, eli mistään sykkivästä metropolista ei voida puhua. Sukua asuu pitkin Pohjois-Pohjanmaata, myös Oulussa, joten siellä tuli vierailtua ihan pienestä pitäen. Teini-ikäisestä lähtien sinne tuli sitten suunnattua levykauppareissuja, kävin Kuusrockeissa ja myöhemmin seurustelun myötä vietin paikkakunnalla yhä enemmän aikaa. Tutustuin ihmisiin, ystävyyssuhteita solmittiin ja paikkakunnalla oli tietenkin ala-/vastakulttuurisceneä jo vanhastaan, joten muutto sinne tuntui luonnolliselta ratkaisulta.

Millaista musiikkia tuli pentuna kuunneltua, miten löysit punkin musiikkina ja alakulttuurina?

- Ihan alussa kuuntelin suunnilleen kaikkea mitä radiosta sattui tulemaan ja jonkin verran korviin kantautui tietenkin isän ja äidin iskelmäsuosikkeja. Porukat eivät kuitenkaan olleet mitään musiikin suurkuluttajia ja meidän perheen hifi-laitteisto koostui yhdestä monomankka/radio-yhdistelmästä aina vuoteen ’83 saakka. Silloin ostettiin stereot joissa oli levysoitin ja se oli iso asia… Rockradiosta nauhoittelin kasetille sitä sun tätä muistaakseni jo ennen ala-asteen aloittamista. Eka ostamani kasetti oli Stray Catsin pitkäsoitto. Radiosta olin punk-osastolta kuullut noihin aikoihin (vuoden ’80 paikkeilla) ainakin Ebba Gröniä ja Dead Kennedysiä, joista etenkin jälkimmäinen kuulosti hurjalta. Lamankin muistan nähneeni telkkarissa veivaamassa Väliaikaista, ja bändin olemus herätti pikku-Jukassa mielenkiintoa, mutta punkki ei vielä vienyt mukanaan. Kirjastossa kävin kuuntelemassa levyjä, Matchboxia ja Eppuja ja sellaista. Tämän jälkeen tuli hevivaihe. AC/DC sekä Motörhead olivat suuressa suosiossa saatuani niitä nauhalle muutamaa vuotta vanhemmalta kaverilta. Sitten 80-luvun puolivälin paikkeilla kuvioihin alkoi tulla nopeampi metalli (Metallican eka vuonna ’83 kuultuna oli aika hämmentävä kokemus) ja hc/punk löytyi tätä kautta. Tuohon aikaan metalli- ja punkpiireissä harrastettiin sitä, että C-kaseteille ääniteltiin tavaraa ahneesti ja nauhoille alkoi etenkin postin avustuksella (eli tilattiin joltakulta lista levyistä, listoista valkattiin halutut levyt/nauhat ja pistettiin tyhjät kassut postiin palautusmerkeillä tai nimellisellä korvauksella varustettuna) tarttumaan uusia ja hurjia nimiä. Tykkäsin aluksi kovasti etenkin jenkki-hc:sta (DK, DRI, Corrosion of Conformity, Crucifix, Suicidalin eka jne.) ja homma lähti siitä sitten laajenemaan kun loistavia bändejä alkoi löytyä joka puolelta maailmaa. Varsinkin Italia-hc kolahti todella lujaa. Vinyyliäkin pystyi ostamaan kun kotona soitin kerran jo oli ja ikiomankin sain jossain vaiheessa. Suomalaisista pienlehdistä ensimmäisiä käsiin osuneita olivat legendaariset Laama ja Kaaos. Kiinnostus heviin lopahti siinä matkan varrella kokonaan, luojan kiitos. Punkin aatteellinen puoli kiinnosti myös ja ryhdyin perehtymään paremmin anarkismiin, aloin kasvissyöjäksi, jätin myöhemmin menemättä armeijaan jne. Ei ole liioiteltua sanoa, että punk mullisti koko elämän ja opetti kyseenalaistamaan monia aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämiäni asioita – ja sitä, että asioita voi ja saa tehdä itse huolimatta liikaa siitä, mitä toiset ajattelevat. Se onkin yksi punkin hienoimpia puolia.

Olet soittanut Manifesto Jukeboxissa ja nyttemmin Sokeassa Pisteessä, oliko sulla bänditouhuja ennen Maniboxeja?

- Jotain yritystä oli. Rumpuja olin 9-vuotiaasta saakka käynyt paukuttamassa Rautaruukin kerhohuoneella ja jotain yrityksiä perustaa bändiä kavereiden kanssa olikin joskus vuosien ’87-88 paikkeilla, mutta eipä siitä mitään tullut. Omat rummut sain 15-vuotissynttärilahjaksi ja niitä sitten omaksi ilokseni ja lähipiirin kärsimykseksi paukuttelin. Syksyllä ’89 olin Pyhäjoella riiuureissulla ja tutustuin siellä paikalliseen punksceneen, joka koostui tasan tarkkaan Tuuttilan veljeksistä Tero ja Kapa… Etelänkylä hardcore! Pojilla oli jo vuosia ollut bändihommia Oulussa asuvan serkkunsa Tompan kanssa ja orkesterin nimenä oli tuolloin Digestio. Rumpali kuitenkin löytyi jo, mutta pidettiin tietenkin edelleen yhteyksiä. Mulle tarjottiin sitten basistin virkaa, joten bassohan oli sitten pakko hankkia ja alkaa räpeltämään. Ekoissa Digestio-treeneissä olin kevättalvella ’91 ja bändi toimi vuoteen ’94 saakka kunnes pakka hajosi Teron muuttaessa opiskelemaan Jyväskylään. Muutama keikka ja pari demoa ehdittiin tekemään, mutta levyä ei koskaan saatu pihalle. Oulussa soitin 90-luvun alkupuolella Cold Moonissa, josta tuli myöhemmin Better Not Born yhdessä Luimulan Raffen ja Kärkkäisen Jantsan kanssa (RIP kaiffarit…), mutta paria keikkaa enempää ei tehty. Hässäkässä olin toisena huutajana ennen eepeen nauhoittamista, mutta poistuin takavasemmalle päihdeongelmien takia – en juonut tarpeeksi, heh. Joskus vuoden ’95 paikkeilla vireillä oli Tykkijyrä-työnimellä toiminut pumppu, jossa oli Irstas/Hässäkkä/Ödeema-miehistöä, mutta syystä tai toisesta homma hyytyi treenikämppäasteelle. Sitten olikin hiljaista aina Manifeston alkuun saakka syksyllä ’98. MJ:n kanssa oli jonkin aikaa päällekkäin Lähempänä Loppua. Ehkä voisi vielä mainita vanhaa Italia-hardcorea coveroineen Corruzione Mentalen ja Pastori Pyhälä ja Kuoropojat -kokoonpanossa (nyk. Katekismus) kolistelin jonkin aikaa. Tällä hetkellä soittelen Sokean Pisteen lisäksi vielä toistaiseksi nimeämättömässä anarkopunkimmassa bändissä ja taitaapa vireillä olla kolmaskin projekti, josta on kuitenkin tässä vaiheessa liian aikaista huudella enempää. Amerikkalaisessa Harum Scarumissa soitin rumpuja yhden eurotourin verran niiden rumpalin murrettua kätensä aivan kiertueen alla.

Mainitsit ekan keikkajärkkäyssähläyksen olleen Antifa-tuki vuonna ’92. Miten päädyit tähän mukaan, ketä keikalla soitti ja miten meni? Tuliko oltua enemmänkin aktivistitouhuissa mukana noihin aikoihin?

- Olin Oulussa pyöriessäni tutustunut Raffeen, joka oli noihin aikoihin kovasti aktiivinen. Jossain välissä tuli sitten puheeksi tukikeikka paikalliselle Antifalle ja päätettiin laittaa pyörät pyörimään. Asia tuntui ajankohtaiselta, sillä Oulussakin rasismi nosti päätään ja Michael Aallon Kansallinen Rintama pyrki paukuttelemaan henkseleitään. Keikka järjestettiin VR:n kerhotalolla 7.8.92 ja soittamassa olivat Shameless Voice, Amazing Tails, Several Species Of Small Furry Animals ja Digestio. Meikäläinen tuhersi keikkajulisteen kasaan ja levittelin niitä kotopuolessa ja kanniskelin tavaraa VR:llä, mutta aika vaatimaton se oma panos noihin iltamiin oli. Itse keikka meni hyvin ja väkeäkin oli paikalla ihan mukavasti. Raffe tosin ehti saamaan uhkaussoittoja natsikomentaja Aallolta ja kävipä myöhemmin Aallon “adjutantti” Raffen kimppuunkin Kaukovainiolla pesäpallomailalla varustautuneena… Siinä olisi voinut tulla pahaa jälkeä, mutta onneksi Raffe onnistui puolustautumaan.

Oulussa oli käsittääkseni Antifan lisäksi jotain SAL:n toimintaa ja jotain talonvaltausyrityksiäkin. Olitko näissä mukana, ja minkä verran näiden ja punkkimeininkien välillä oli yhteyksiä?

- Suomen Anarkistiliiton Oulun osaston ja Oulun Antifan toiminnassa olin enimmäkseen mukana. Loppuvuodesta ’91 vallatulla Huuskon talolla (Koulukatu) pyörin ennen Ouluun muuttoani jonkin verran ja asetuttuani paikkakunnalle vähän enemmänkin (SAL piti jossain vaiheessa siellä kokouksiaan jne.), mutta Oranssin toiminnassa en muuten ollut mukana, monet Anarkistiliiton aktiivit kylläkin. Huuskon talolla ei järjestetty yhtään konserttia. Talossa ei ollut sähköä eikä lämmitystä eikä silloin vissiin tullut kunnolla ajatelleeksi sähköongelman ratkaisemista aggregaatin avulla. Taidenäyttelyä siellä muistaakseni oli ja kesäisin talo ehti toimia myös reilaajien majoituspaikkana. Tuonaikainen järjestötoiminta oli tiiviisti sidoksissa punkkimeininkeihin, sillä monet aktiiveista olivat punkkeja ja mukana toimimassa useissa eri porukoissa. Aiemmin 80-luvulla punkvoimin vallattuja taloja oli ainakin Kastellissa ja Toppilassa.

Missä keikkoja järkättiin, miten usein niitä oli ja ketä kävi soittamassa? Kävikö keikoilla porukkaa vai tuliko maksettua bensoja monesti omasta taskusta?

- Keikkoja järjestettiin useissa eri paikoissa vähän sen mukaan, mitkä olivat saatavilla. Suurin osa järjestötoimintaan tarvittavista varoista saatiin niistä, mutta ilman kaupungin nuorisotoimelta saatuja kohdetukiavustuksia takkiin olisi tullut tämän tästä. Mitään tarkkaa aikataulua järkkäämisille ei ollut, vaan keikkoja säädettiin oman jaksamisen/kiinnostuksen tai järjestöjen rahatilanteen mukaan. Yleensä välissä oli vähintään viikkoja, ellei kuukausiakin. Keikkoja koko Suomessa oli huomattavasti harvemmin kuin nykyään. Bändeille saatiin yleisesti ottaen kulukorvaukset maksettua ja mitä yli jäi, kanavoitiin järjestöhommien juokseviin kuluihin (SAL:illa, Antifalla ja Oranssilla oli jossain vaiheessa kaikilla toimistot vanhalla Nahkatehtaalla). Henkilökohtaista voittoa ei tehty tai tavoiteltu. SAL:in ja Antifan tukikeikat järjestettiin yleensä Vihreä Tähti-nimikkeen alla. Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Raffe, Lehtisen Kake ja Pauluksen Pirjo, jotka tekivät todella lujasti hommia 90-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vuosien varrella järkkäilyissä ja muussa toiminnassa oli mukana lukuisia eri ihmisiä ja yhteispelillä se sujui. Oulun järjestötoiminnan hiipuessa (useat keskeiset toimijat muuttivat muualle ja muuttoliike sai aikaan jonkinlaista henkistä lamaa) 90-luvun loppua kohti mentäessä keikkoja järkkäiltiin edelleen ja mahdollinen voitto käytettiin keikkatoiminnan ylläpitämiseen. Metelöimispaikkoina toimivat aluksi enimmäkseen Rauhala ja VR:n kerhotalo. Mekkalaa oli myös NuKulla (nyk. Valve), Wanhassa Wernerissä (joka oli aika ihanteellinen paikka siinä mielessä, että siellä saatiin järjestää viikolla ikärajattomia keikkoja alakerrassa ja yläkerrasta sai papereilla kaljaa) ja Tuiran Nuorisotalo Boogiella. Bändejä keikoilla soitti niin paljon, että kattavaa listaa en saisi aikaiseksi, mutta mainitaan nyt ainakin Homomilitia, Sanctus Iuda ja Post Regiment Puolasta, Oi Polloi Skotlannista, Battle Of Disarm Japanista ja kotimaisista mm. Forca Macabra, Radiopuhelimet, Tuomiopäivän Lapset, Juggling Jugulars ja Irstas. VR:n kerhotalolta on paljon hyviä muistoja ja siellä saatettiin mahdollisesti onnistua kauppamaan diskreetisti myös paikallisen A-panimon tuotteita, mikä miellytti monia… Oulun punk-/hc-keikkameiningeistä puhuttaessa on syytä muistaa myös Bad Vugum-Heikosen 80-luvulla tekemä pioneerityö Rauhalassa, Toppilan vallatulla talolla ja Leipätehtaalla Heinäpäässä.

Paskimmat ja parhaimmat hetket yksittäisistä keikkajärkkäysmuistoista?

- Yksi paskimpia saattaisi olla Tragedyn keikkaan liittynyt julistehässäkkä, josta enemmän tuonnempana. Tai se, kun joku mulkku onnistui varastamaan keikan rumpusetistä pellin SAL:n yleiskokouksen yhteydessä pikkutunneilla. Ehti vielä pinkomaan järkkäreiltä karkuun takaovesta. Järjestävän tahon korvattavaksihan se jäi. Puolalaiselle Homomilitialle ei kerta kaikkiaan löydetty mitään muuta keikkapaikkaa kuin Heinäpään Urheilutalon aula ja se oli melko eksoottinen kokemus kaikille osapuolille. Lisäksi keikan PA:t haettiin 100 kilsan päästä nimeltämainitsemattomasta musiikkiliikkeestä “treenikämpille kokeiltavaksi” ja muutakin hermoja repivää säätämistä tuohon keikkaan liittyi. Ihan hyvin se sitten kuitenkin lopulta meni. Parhaimpia ja paskimpia muistoja on vähän hankala nimetä. Yleensä onnistuneen keikan jälkeen oli sellainen “me tehtiin se!” – euforia päällä ja kovin montaa todella paskaa hetkeä ei ainakaan näin jälkikäteen tule mieleen. Käytettävissä olevien rahavarantojen puutteeseen ja joskus esiintyneeseen työtaakan epätasaiseen jakautumiseen tai ajoittaiseen keskinäiseen nahisteluun ne luultavimmin liittyivät. Ja vähän kaivelee se, kun Dropdeadille ei saatu kerta kaikkiaan mistään keikkapaikkaa.

Miten yhteydenpito bändeihin sujui tuohon aikaan? Syntyivätkö kontaktit enemmän naamatusten etelässä ja kauempana vieraillessa, levynkansien osoitteisiin kirjoittelemalla vai miten? Missä vaiheessa lankapuhelimet ja kirjeet vaihtuivat kännyköihin ja sähköpostiin? Miten zinejen ja Toisen Vaihtoehdon merkitys kommunikaatiokanavana muuttui tuona aikana?

- Kyllä se enimmäkseen lankapuhelimen ja kirjeiden varassa oli. Mulla ei edes ollut kotipuhelinta parin ensimmäisen Oulun vuoteni aikana ja järkkäilypuhelut hoidettiin joko Oranssin toimistolla tai sitten ihan puhelinkopeista. Mulla oli iso liuta kirjekavereita ja aloin jakelemaan amerikkalaista Profane Existence-zineä Skandinaviassa joskus ’93 ja homma laajeni pikkuhiljaa Fragments of Hope -distroksi, joten kontakteja syntyi sitäkin kautta. Itse en muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta edes pahemmin etelän keikoilla käynyt ennen 90-luvun puoliväliä. Sitten tuttavapiirissä alkoi olla autoja ja esim. Lahden 8-salin keikoilla käyminen helpottui kun oli sekä kulkuneuvo että lähtijöitä. Yleensä pyrittiin hankkimaan jostain jonkun bändin tyypin puhelinnumero, koska se nopeutti järkkäämisiä huomattavasti. Kännykät ja e-mailit alkoivat olla kuvioissa yhä vahvemmin mukana 90-luvun loppua kohti mentäessä. Painetut zinet alkoivat ehkä saada osakseen vähäisempää huomiota, mikä on tavallaan kaksiteräinen miekka. Kommunikaatio nopeutui, mutta saattoi siinä hötäkässä muuttua sisällöltään tyhjänpäiväisemmäksi.

Eka DIY-punkkikeikka jolla kävin, oli Tragedy Snooker Timessä 2001. Oliko se vielä sinun säätämäsi, ja jos niin järkkäsitkö sen jälkeen enää mitään tänne?

- Juu, olin mukana säätämässä tuota keikkaa (11.10.01 + Throwback) ja se oli viimeinen, jonka järkkäilyissä olin Oulussa mukana. Kuukautta myöhemmin muutin Tampereelle. Snookerin väki oli aluksi hieman varautunut tapahtuman suhteen, sillä paikassa ei aikaisemmin ollut ollut elävää musiikkia saati sitten hardcorea, mutta myöntyivät kuitenkin antamaan baarin käyttöön. Loppupeleissä olivat keikasta todella innoissaan. Oulun tekninen toimi kimpaantui kaupungille levitettyjen keikkajulisteiden johdosta ja antoi ukaasin, että ne on kaikki revittävä pois tai kaupunki hoitaa homman ja muistaa allekirjoittanutta mojovalla laskulla. No, siinähän sitten pyöräiltiin pitkin ja poikin vaivalla teippailtuja ja niittailtuja julkkia poistamassa. Vitutti. Lisäksi pari tuntia ennen keikkaa kävi ilmi, että oli tapahtunut pieni kommunikaatiokatkos eikä amerikkalaisilla ollutkaan minkään valtakunnan PA:ta mukana. Lopulta saatiin lirkuteltua läheiseltä nuorisotalolta laulukamat käyttöön. Bändihän toki soitti sen verran lujaa, että ei niistä oikein lähtenyt tarpeeksi hönkää, mutta loistava veto oli silti. Porukkaa oli paikalla mukavasti, osaksi varmaankin siitä syystä että Kalevassa toimittajana työskentelevä Radiopuhelimien Mällinen lupautui tekemään keikasta puffijutun Kalevan viikkoliitteeseen (eikä edes kakistellut kun ei ollut antaa varsinaista levyä kouraan, vaan pelkästään kasettikopio ja valokopioidut kannet + liitteet, heh…). Ja hienon, myönteisen ja ison esittelyn tekikin. Tampereella olen myös ollut mukana keikkojen/kiertueiden säheltämisessä muillekin kuin omille bändeilleni (From Ashes Rise, Boxed In, Innoxia Corpora, Severed Head Of State, Kolokol…), mutta se on enemmän satunnaista puuhastelua. Ja heti kohta meikäläisen muuton jälkeen Kaarlelan Jani ja kumppanithan ryhtyivät ansiokkaasti hoitamaan keikkatoimintaa Oulussa ja hommat ovat nähtävästi edelleen mallikkaalla tolalla. Uudet tekijät ja toimijat ovat pitäneet pyörät pyörimässä ja se on mahtava homma.

Muutit 2001 Tampereelle, jaksatko vielä innostua keikoilla käymisestä nyt 10 vuotta kaupungin tarjontaa tsekkailleena?

- Kyllä keikoilla tulee edelleen käytyä suht säännöllisesti, mutta työssäkäyvänä tulee mietittyä ehkä vähän tarkemmin viikkokeikoille lähtöä. Jos aamulla pitää herätä aikaisin töihin, niin yhdet lyhyet yöunet keskellä viikkoa vielä sietää, kahdet on siinä ja siinä… Sellaista se on keski-ikäistyvän punkin elämä. Vastavirrallehan täkäläinen punk-/hc-keikkatoiminta on pääosin keskittynyt ja satunnaisia alan menoja on sitten vielä parissa muussa paikassa. Vastavirta on Suomen oloissa hieno ja ainutlaatuinen mesta. Respect. Nyttemmin ihmiset Helsingissä ja Turussa ovat yhdistäneet voimiaan samankaltaisten paikkojen avaamiseksi kyseisiin kaupunkeihin. Todella hienoa ja toivottavasti onnistuvat. Täällä Mansesterissa on paikoitellen ollut epäsäännöllisempiä keikkoja myös erinäisissä vallatuissa taloissa, mutta valitettavasti valtaukset ovat jääneet melko lyhytaikaisiksi. Kaikesta ja kaikista bändeistä ei jaksa enää innostua ja joskus keikoilla tulee vähän outo olo, kun tuntuu siltä, että monet bändit valitsevat jonkin tietyn punkin alagenren ja pyrkivät pikkutarkasti tekemään juuri sitä ja vain sitä, ilman pienintäkään pyrkimystä omaperäisyyteen/itseilmaisuun. Vaikutteiden ottamisen kyllä ymmärtää, pelkkää yksioikoista apinoimista usein ei.

Oletko itse tulossa tänä vuonna Hässäkkä-päiville? Kiinnostaako joku festarien bändeistä erityisesti?

- Tullaan tullaan! Ainakin 1981, Kieltolaki ja Love Potion on tsekattava ja monet muut. Olisinkohan ollut kaikilla Hässäkkä-päivillä? On hupaisaa, että kesällä ’94 kehitellystä sisäpiirivitsistä (“Saksasa on Kaaospäivät, Ouluun pittää saaha Hässäkkäpäivät!”) on tullut ihan oikea ja toimiva festari. Hienot juhlat ja Oulussa tulee nykyään käytyä liian harvoin, joten tilaisuus nähdä paljon vanhoja kavereita samalla tontilla on tervetullut.  Iso käsi järjestävälle taholle ja kiitos haastattelusta.